Tähän saakka, päivitetty keväällä 2018:

 

Synnyin pienessä Anjalan kylässä, Kymenlaaksossa silloin, kun Marilyn Monroe vielä eli eikä Bob Dylan ollut levyttänyt biisiäkään. Pian muutimme Kotkaan, jossa olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Tehtaan varjossa, vilkkaassa työläiskaupungissa.  Kotini oli vanhassa kivitalossa, jonka porraskäytävät olivat kesällä viileitä, kun kadulla asvaltti taipui kuumuudessa.

Alice Cooper, Uriah Heep ja David Bowie olivat ensimmäisiä rockin johtotähtiä, joiden julisteita ripustin pienen kotimme seinään sänkyni yläpuolelle. Rock oli säännösteltyä. 

xxx

Hiukan yli kaksikymppisenä pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan valtiotieteitä. Ihme! Halusin korkeakoulutetuksi journalistiksi - journalisti jo melkein olinkin. Muistan elämäni loppuun asti lämmöllä kotikaupunkini Eteenpäin-maakuntalehteä, jossa aivan noviisina jo ennen yliopistoa sain oppia alalle ja uskoa itseeni kannustavien toimittajien seurassa. Eteenpäin!

Raahasin kitaraa perässäni ja aloin värkätä omia biisejä, tosissani vasta Helsingissä  - jo virallisesti aikuisena. Muutaman vuoden soitin opiskelijoiden hillittömässä tanssiorkesterissa. Topi Sorsakoski palautti paritanssin myös Uuden ylioppilastalon kerroksiin. Nuoren intelligentsian peijaiset olivat välillä hurjia. Veivasimme Santanaa, Irwiniä ja letkistä. Lattia notkui, bileet olivat aina täynnä opiskelijoita - ja joku heitti pikkujouluissa sianpään ikkunasta Mannerheimintielle.

Keikkoja oli joskus monta viikonloppua peräkkäin. Kun Rampe & Naukkis-takahuonevitsit  oli kerrottu ja kuultu (Laineen Reiska meni ostamaan ovenkahvaa ja sanoi myyjälle: Hei paappa ripa!), lähdin maailmalle etsimään itseäni, syvältä itsestäni...

Kiersin Eurooppaa ja Aasiaa päiväkirja ja sanelukone repussani. Reissuiltani sain sentään gradun aiheen ja gradun jopa tehtyä. 13 vuoden Porthanian pyöröovissa kiertämisen jälkeen pokkasin tutkintopaperit. Ihme! No tämän ilon sain sitten jakaa perheen kanssa. Helsingin yliopiston kauniissa juhlasalissa olivat valmistumistani ihmettelemässä vaimoni ja esikoispoikamme  - vanhempieni ja systerini lisäksi.

xxx

Olin jo syvästi juurtunut journalistin ammattiini, pääsin töihin Maikkarin uutisiin. Istuin Lauttasaaressa pienen vuokrakotimme sohvan kulmalla, soitin Neil Youngia ja pähkäilin taiteen tekemisen jaloa asiaa. Demoja tehtiin; vaan ei mitään valmiimpaa. Eräänä päivänä jo milleniumin vaihduttua soitin vaimoni rohkaisemana eräälle Edu Kettuselle Kemiön rauhaan ja kysyin, josko hän tuottaisi ja sovittaisi levyn biiseistäni. Demot kuultuaan hän sanoi ”joo”.

Sitten se levy tehtiin 2003 - 2004 Kemiössä Edun kotistudiossa. Levyllä soittavat Edun lisäksi sellaiset mestarit kuin klarinetisti Kari Kriikku, kitaristi Jarmo Nikku sekä viulisti Janne Nisonen

Albumi TYTTÖ JA SOTILAS TANSSII  ilmestyi 2005. Kaksi levyn biiseistä Rakkaus on kuollut? sekä nimibiisi Tyttö ja sotilas tanssii  pääsivät  YLE:n Radio Suomessa tiuhaan soittoon. Ihme! 

Aloin saman tien suunnitella toisen levyni tekoa ja kirjoittaa uusia biisejä. Sitä rakenneltiin kolmisen vuotta. 

TAIVAARAAPIJA ilmestyi maaliskuussa 2009. Erityiskiitos tuottaja Petri Asialalle kärsivällisestä työstä ison bändin kanssa. Ja hyvin sekin menestyi Radio Suomessa. Kolme biisiä Sylvia, Maailman kaunein tyttö sekä nimiraita Taivaanraapija soivat paljon. Minun mittapuuni mukaan todella paljon!

2011 julkaisin yhden joululaulun Joulunäytelmä, joka sekin soi pari joulua hyvin radiossa - nuotitus löytyy Fazerin joululaulukirjasta.

2012 tein viulisti Kari Luukkosen ja äänittäjä Robi de Godzinskyn kanssa yhteistyössä lastenlevyn Tessu, maailman viisain koira.

Ja vuosien varrelle mahtuu tiivis yhteistyö tuottaja-ohjaaja Jalle Niemelän kanssa Kolme rockoopperaa, Dracula, Tommy by The Who ja Rockville on saatettu lavalle (2005 - 2012), meikäläinen laulujen suomentajana.

Nyt vuonna 2018 tulee viimein ensimmäinen oma musikaalimme TAIVAANRAAPIJAT Antti Tuurin romaanin pohjalta (ks. Tuotanto). Käsikirjoitus ja ohjaus Jalle Niemelä, biisit on kanssani säveltänyt+sanoittanut  Esa Kaartamo. Musikaalin avainlauluna on tuo edellisen levyni nimibiisi, se suuri tarina New Yorkin suomalaisista pilvenpiirtäjien rakentajista 1900-luvun alussa.  Kiitos luvasta, Antti Tuuri!

xxx

2018 tapahtuu paljon muutakin. Näyttää tulevan erikoinen vuosi, "kaikki" sanottava purkautuu, kun on ollut vuosia hiljaa.

Uusi albumini ilmestyy viimein, aika monen vuoden tauon jälkeen. Tai oikeastaan kaksi albumia. Runoilija Asko Lehtosen kanssa julkaisemme huhtikuussa yhdessä duo-levyn VELJEKSILTÄ PALOI KOTI. Askon runouden ansiosta olen päässyt  säveltäjänä ihan uusille poluille (tai umpimetsään!). Veljes-levyn on tuottanut ja sovittanut poikani Mikael, joka myös soittaa sillä sähkökitaraa ja pianoa.

Huhtikuun lopulla tulee painosta oma levyni HISTORIA. Jos en enää mitään tämän jälkeen tee, tämäkin riittää. HISTORIA, kaikki mitä maailmasta vielä voin sanoa.

xxx

Joskus nuorena uskoin, että kunnon rallin vetäisemällä pääsee jonkin sortin taivaaseen. Oikeastaan uskon tähän edelleen.

Kun 70-luvun lopun Taiston-punaisessa Kotkassa väittelin kaverien kanssa Markku Lahtelan runoudesta ja soitin päälle Hectorin Tuulisina öinä tai Juicen Paperitähdet, se herätys ei lähde lihastani ikinä! Onneksi olin liian nuori silloin, kun äärivasemmiston aatehihhulointi velloi Suomessa. Mutta lauluissa pitää olla joku idea, ideaali, niinkuin kaikessa kirjoittamisessa. Joku taivas, jota tavoitella – ja helvetti, josta pyrkiä pois. Nykyisessä pop-bisneksessä on kovin vähän ajatuksia maailmasta, jossa rimpuillen elämme. Se on kuulemma vanhanaikaista.

Tapasin kerran Ian Andersonin (Jethro Tull) Kulttuuritalon takahuoneessa. Kysyin häneltä, miten hän on jaksanut rockbisneksessä. Hän vastasi minulle:

"I have nothing to do with rock business. I am that boring uncle, who wants to be a part of your barbecue party."

Näillä mennään...